...ja täällä on jotain kuvia reissusta: http://tinyurl.com/tiematkakuvat
26.7.2009
Karttalinkki ja kuvat
Naputtelin toteutuneen reissun päiväkohtaisesti Google Mapsiin, joten sieltä voi katsoa nopeasti matkan etenemistä. Blogitekstejä en sinne liittänyt, joten blogia voi lueskella ainoastaan tältä sivulta. http://tinyurl.com/tiematka
...ja täällä on jotain kuvia reissusta: http://tinyurl.com/tiematkakuvat
...ja täällä on jotain kuvia reissusta: http://tinyurl.com/tiematkakuvat
22.7.2009
Viimeiset päivät
Lauantaiaamuna herättiin seitsemän aikoihin ja lähdettiin motellikahvin ja -donitsin jälkeen kohti Huntington Beachia. Surffikisailut olivat jo käynnissä, vaikka kisakylää rakennettiinkin edelleen. Neljällä kilpailijalla kerrallaan oli 20 min aikaa vakuuttaa tuomaristo, ja joka erästä kaksi parasta pääsi aina jatkoon. Seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikkei ihan kaikkia lajin hienouksia ymmärrettykään.
Toisaalla rannalla oli viikolla kuolleen hengenpelastusleiriläisen muistotilaisuus, ja kasa hengenpelastajia ja leirillä olleita junioreita oli kokoontunut laudoillaan rannan tuntumaan.
Matka jatkui tukkoisen LA:n jälkeen kohti rantakaistaa pohjoiseen. Valtatie 1 veti hetkittäin, mutta toisaalla taas madeltiin. Mailit kertyivät kuitenkin hiljalleen, mutta hienoja maisemia ei enää jaksettu pysähtyä taltioimaan samalla innolla kuin reissun alussa. Hienoa oli kuitenkin. Tien jatkuessa hetken sisämaassa pysähdyttiin myös yhdellä viinitilalla toteamassa, että ostetaan viinimme marketista. Maistelu olisi hieman houkutellut ja 12 dollarilla olisi saanut tutustua seitsemään eri viiniin, mutta yöpyminen autossa parkkipaikalla ei innostanut.
Päivän vaihtuessa iltaan päätettiin ottaa joku motelli seuraavasta kylästä. Rantatiellä kyliä oli harvakseen, mutta näkymät mahtavia. Niinpä hinnatkin olivat korkeampia totuttuun verrattuna, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa tuli selvä rahastuksen maku. Satasen motelliyöhön olisi kuulunut tosin sauna, muttei tullut siinä tilanteessa kokeiltua.
Sen sijaan käytiin nopeasti suihkussa ja lähdettiin rannalle ihastelemaan auringonlaskua. Pullo viiniä meni istuskellessa ja reissun eri vaiheita kertaillessa. Fiiliskuvia tuli enemmän kuin tarpeeksi ja tunnelmaa saapui vielä täydentämään pari delfiiniä, jotka näyttivät nekin viihtyvän hyvin hyppiessään rannan tuntumassa.
Sunnuntaiaamuna todettiin, ettei näkyvyyttä ollut juuri lainkaan, joten kateltiin rauhassa British Openin viimeistä kierrosta motellihuoneessa. Jossain vaiheessa oli kuitenkin lähdettävä, ja kun jätettiin rahastusaamiainen väliin, alkoivat sumuiset mailit tuntua entistä pidemmiltä. Jokunen kerta pysähdyttiin houkutteleville maisemapaikoille, mutta kuvaus- ja katseluherkkyys on laskenut reissun edetessä. Rantatie San Diegosta Huntingtoniin oli niin kaunis sekin, ettei tämä polku etenkään utuisena sunnuntaina päivä ennen kotimatkaa enää sytytä. Eikä kasvava nälkä asiaa auttanut! Wildlife tuli kuitenkin tutuksi elefanttihylkeiden ja muutaman kondorin avustuksella.
Santa Cruzissa tavattiin Hartin ja Annen kanssa de la Vuegan frisbeegolf-radalla. Olin käsittänyt, että tämä olisi yksi planeetan hienoimpia paikkoja tuota kauniin kesäsunnuntain lajia harrastaa. Rata itsessään ei ollut kuitenkaan mitenkään erityinen, vaan hienous tuli pikemminkin kauniista metsästä. Ja meidän tasolla kannattaa keskittyä siihen esteettiseen puoleen, kun taitotaso ei ainakaan häikäise. Viimeinen väylä Top of the Worls oli mieleenpainuva, kun kukkulan päältä näki aikaisemmat 26 väylää ja maisemat olivat muutenkin hienot. Kirkkaammalla säällä kukkulalta näkisi varmaan merelle asti...
Illalla ympyrä sulkeutui ja saavuttiin takaisin alkutaipaleen tukikohtaan Hartille ja Annelle. Ilta meni leppoisasti seurustellessa hyvän ruuan ja viinin ääressä.
Maanantaina kerättiiin vielä aamupäivällä uima-altaassa voimia pitkälle kotimatkalle. Kun viimeisellä pikataipaleellakaan ei ollut ongelmia, saavuttiin hyvissä ajoin kentälle. Autoilu sujui kaiken kaikkiaan hyvin, eikä suunnistamisessakaan ollut varsinaisia ongelmia missään vaiheessa. Ei kerätty sakkoja tiellä eikä parkissa. Parista Priuksesta piti luopua, mutta se olikin odotettavissa.
Lennot Amsterdamin kautta Helsinkiin tuntuivat piiitkiltä, eikä uni maittanut ennen kuin bussissa Helsingistä Tampereelle. Raukea olo. Onneksi loma jatkuu vielä, niin saa palautua kaikessa rauhassa. Olipa vaan onnistunut reissu - huh-huh!
Lähipäivinä lisäillään vielä kuvia ja kartta toteutuneesta matkasta, kun ei aivan menty kaikkien suunnitelmien mukaan!
Toisaalla rannalla oli viikolla kuolleen hengenpelastusleiriläisen muistotilaisuus, ja kasa hengenpelastajia ja leirillä olleita junioreita oli kokoontunut laudoillaan rannan tuntumaan.
Matka jatkui tukkoisen LA:n jälkeen kohti rantakaistaa pohjoiseen. Valtatie 1 veti hetkittäin, mutta toisaalla taas madeltiin. Mailit kertyivät kuitenkin hiljalleen, mutta hienoja maisemia ei enää jaksettu pysähtyä taltioimaan samalla innolla kuin reissun alussa. Hienoa oli kuitenkin. Tien jatkuessa hetken sisämaassa pysähdyttiin myös yhdellä viinitilalla toteamassa, että ostetaan viinimme marketista. Maistelu olisi hieman houkutellut ja 12 dollarilla olisi saanut tutustua seitsemään eri viiniin, mutta yöpyminen autossa parkkipaikalla ei innostanut.
Päivän vaihtuessa iltaan päätettiin ottaa joku motelli seuraavasta kylästä. Rantatiellä kyliä oli harvakseen, mutta näkymät mahtavia. Niinpä hinnatkin olivat korkeampia totuttuun verrattuna, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa tuli selvä rahastuksen maku. Satasen motelliyöhön olisi kuulunut tosin sauna, muttei tullut siinä tilanteessa kokeiltua.
Sen sijaan käytiin nopeasti suihkussa ja lähdettiin rannalle ihastelemaan auringonlaskua. Pullo viiniä meni istuskellessa ja reissun eri vaiheita kertaillessa. Fiiliskuvia tuli enemmän kuin tarpeeksi ja tunnelmaa saapui vielä täydentämään pari delfiiniä, jotka näyttivät nekin viihtyvän hyvin hyppiessään rannan tuntumassa.
Sunnuntaiaamuna todettiin, ettei näkyvyyttä ollut juuri lainkaan, joten kateltiin rauhassa British Openin viimeistä kierrosta motellihuoneessa. Jossain vaiheessa oli kuitenkin lähdettävä, ja kun jätettiin rahastusaamiainen väliin, alkoivat sumuiset mailit tuntua entistä pidemmiltä. Jokunen kerta pysähdyttiin houkutteleville maisemapaikoille, mutta kuvaus- ja katseluherkkyys on laskenut reissun edetessä. Rantatie San Diegosta Huntingtoniin oli niin kaunis sekin, ettei tämä polku etenkään utuisena sunnuntaina päivä ennen kotimatkaa enää sytytä. Eikä kasvava nälkä asiaa auttanut! Wildlife tuli kuitenkin tutuksi elefanttihylkeiden ja muutaman kondorin avustuksella.
Santa Cruzissa tavattiin Hartin ja Annen kanssa de la Vuegan frisbeegolf-radalla. Olin käsittänyt, että tämä olisi yksi planeetan hienoimpia paikkoja tuota kauniin kesäsunnuntain lajia harrastaa. Rata itsessään ei ollut kuitenkaan mitenkään erityinen, vaan hienous tuli pikemminkin kauniista metsästä. Ja meidän tasolla kannattaa keskittyä siihen esteettiseen puoleen, kun taitotaso ei ainakaan häikäise. Viimeinen väylä Top of the Worls oli mieleenpainuva, kun kukkulan päältä näki aikaisemmat 26 väylää ja maisemat olivat muutenkin hienot. Kirkkaammalla säällä kukkulalta näkisi varmaan merelle asti...
Illalla ympyrä sulkeutui ja saavuttiin takaisin alkutaipaleen tukikohtaan Hartille ja Annelle. Ilta meni leppoisasti seurustellessa hyvän ruuan ja viinin ääressä.
Maanantaina kerättiiin vielä aamupäivällä uima-altaassa voimia pitkälle kotimatkalle. Kun viimeisellä pikataipaleellakaan ei ollut ongelmia, saavuttiin hyvissä ajoin kentälle. Autoilu sujui kaiken kaikkiaan hyvin, eikä suunnistamisessakaan ollut varsinaisia ongelmia missään vaiheessa. Ei kerätty sakkoja tiellä eikä parkissa. Parista Priuksesta piti luopua, mutta se olikin odotettavissa.
Lennot Amsterdamin kautta Helsinkiin tuntuivat piiitkiltä, eikä uni maittanut ennen kuin bussissa Helsingistä Tampereelle. Raukea olo. Onneksi loma jatkuu vielä, niin saa palautua kaikessa rauhassa. Olipa vaan onnistunut reissu - huh-huh!
Lähipäivinä lisäillään vielä kuvia ja kartta toteutuneesta matkasta, kun ei aivan menty kaikkien suunnitelmien mukaan!
17.7.2009
Rantaelämää
San Diego jäi taakse, mutta paljon on vielä matkaa jäljellä. Eilen pysähdyttiin Huntington Beachiin, ja tänne jämähdettiin. Tai tälle suunnalle.
Lauantaina alkaa surfin US Open, joten ajateltiin seurailla sitä täällä aamupäivä ennen kaasuttelua kohti pohjoista. Eilisen ilta-ajelulla ehdittiin kuitenkin jo katsella Beverly Hillsin katuja ja pensasaitoja (tähtien ja rikkaiden talot niiden puskien toisella puolella, tietty). Sunset boulevardia ja Hollywood Boulevardia ajeltiin ristiin rastiin ja motareillakin jonoteltiin, kun 5-6 kaistaa ei riittänyt sille automäärälle. Melko hyvin ollaan tähän asti ruuhkia vältelty, joskaan ei niin tietoisesti.
Tänään käytiin reissun ensimmäisessä kirkossa Anaheimissa. Crystal Cathedral oli varsin vaikuttava lasikyhäelmä, mutta kirkolta odottaa ehkä eurooppalaisena hieman enemmän historiaa ja tunnelmaa kuin vegasmaista rakentamisleikittelyä. Tässä kirkossa videoidaan viikottain jonkin suuren tv-evankelistan saarna, joten ehkä vierailuun olisi pitänyt yhdistää karismaattinen retoriikka, jotta kokemus olisi eheämpi.
Päivä jatkui Huntington Harbourilla meloen. Vuokrattiin yksiköt ja kierreltiin mahtiveneiden ja ökytalojen välissä lainehtivia kanavia eri suuntiin. Sen jälkeen maattiin reilu tunti biitsillä, jossa aallot olivat haastavia, mutta vesi valitettavan viileää. Orange Countyn televisiosta ja elokuvista tuttu elämäntyyli näkyy kivasti kaduilla ja rannoilla ja sitä on kiva seurailla lämmöstä ja maisemista nauttien. Illalla otettiin vielä revanssi Dennyn suklaabrowniesta ja tällä kertaa voitettiin. Tosin tilattiin vain yksi annos puoliksi!
Loma alkaa lähestyä loppuaan, ja ensimmäisiset mailit moottoritiellä ja Hartin aamukahvit tuntuvat etäisiltä muistoilta. Vielä ehtii!
Lauantaina alkaa surfin US Open, joten ajateltiin seurailla sitä täällä aamupäivä ennen kaasuttelua kohti pohjoista. Eilisen ilta-ajelulla ehdittiin kuitenkin jo katsella Beverly Hillsin katuja ja pensasaitoja (tähtien ja rikkaiden talot niiden puskien toisella puolella, tietty). Sunset boulevardia ja Hollywood Boulevardia ajeltiin ristiin rastiin ja motareillakin jonoteltiin, kun 5-6 kaistaa ei riittänyt sille automäärälle. Melko hyvin ollaan tähän asti ruuhkia vältelty, joskaan ei niin tietoisesti.
Tänään käytiin reissun ensimmäisessä kirkossa Anaheimissa. Crystal Cathedral oli varsin vaikuttava lasikyhäelmä, mutta kirkolta odottaa ehkä eurooppalaisena hieman enemmän historiaa ja tunnelmaa kuin vegasmaista rakentamisleikittelyä. Tässä kirkossa videoidaan viikottain jonkin suuren tv-evankelistan saarna, joten ehkä vierailuun olisi pitänyt yhdistää karismaattinen retoriikka, jotta kokemus olisi eheämpi.
Päivä jatkui Huntington Harbourilla meloen. Vuokrattiin yksiköt ja kierreltiin mahtiveneiden ja ökytalojen välissä lainehtivia kanavia eri suuntiin. Sen jälkeen maattiin reilu tunti biitsillä, jossa aallot olivat haastavia, mutta vesi valitettavan viileää. Orange Countyn televisiosta ja elokuvista tuttu elämäntyyli näkyy kivasti kaduilla ja rannoilla ja sitä on kiva seurailla lämmöstä ja maisemista nauttien. Illalla otettiin vielä revanssi Dennyn suklaabrowniesta ja tällä kertaa voitettiin. Tosin tilattiin vain yksi annos puoliksi!
Loma alkaa lähestyä loppuaan, ja ensimmäisiset mailit moottoritiellä ja Hartin aamukahvit tuntuvat etäisiltä muistoilta. Vielä ehtii!
16.7.2009
Dos Margaritas, por favor
Tiistaina otettiin heti aamusta suunta kohti hotellihuoneen ikkunasta näkynyttä Tijuanaa. Tiina oli käynyt siellä joskus työmatkan yhteydessä, mutta itse en ollut koskaan Meksikossa käynyt. Mennessä ei edes passia kysytty, vaan Meksiko toivotti kaikki tervetulleiksi ainakin Yhdysvaltojen suunnasta. Parit pyöröovet ja kas, Meksikossa oltiin!
Sen verran aamusta liikuttiin, ettei muita turisteja näyttänyt vielä paikalle ehtineen. Pian erinäiset puodinpitäjät hyökkäsivät ystävällisen tehokkaasti yrittäen saada meitä liikkeisiinsä. Muutamassa lopulta käytiin, ja tokihan sitä mukaan tarttui yhtä jos toista. Dollareilla maksettiin kaikki, eikä ollut mitään ongelmia. Tosin ei missään vaiheessa poistuttu turistialueelta, joten tilanne olisi varmasti toinen muualla Tijuanan meksikolaisessa sydämessä. Yhdet maistuvat margaritat nautittiin terassilla aamupäivästä. Isäntä otti yhden seuraksi, mutta oli kuulemma sen makuun liian vähän tequilaa. Meille riitti kyllä.
Paluu Yhdysvaltoihin olikin sitten haastavampi osa rajahyppelyä - jono mutkitteli pitkälle raja-alueen ulkopuolelle, jossa nokkelat tijuanalaiset kauppasivat kylmää juomaa ja lisää matkamuistoja, jos olisi sattunut vaikka unohtumaan. Rajanylitykseen meni kokonaisuudessaan aikaa noin 45 min. Ilmeisesti jonon voisi ohittaa ottamalla muutaman dollarin bussikyydin Tijuanasta Amerikan puolelle? Rajajonossa kohdattiin myös enemmän kerjäläisiä kuin muualla kaupungissa; koko aikana nähtiin ehkä kymmenen - paljon vähemmän kuin olisin kuvitellut.
Mielenkiintoinen episodi tosin nähtiin, kun poliisi keräsi ihmisiä pickupin lavalle aivan keskustassa. Yritin kappiailta kysellä syytä, muttei aivan selvinnyt. Ilmeisesti poliisi siistii turistialueen katukuvaa aamuisin. Kauppiaskaverit säikähtivät, kun kaivoin kameran esiin ja yritin räpsiä poliisin toiminnasta kuvia. En sitten uskaltanut avoimesti kauaa kameran kanssa zoomailla, vaan tyydyin autojen takaa taltioituun otokseen.
Loppupäivä meni Frappuchinon voimalla vuoroin Visaa ja Dinersia vingutellessa eri Outlet-myymälöissä turvallisesti amerikan puolella. Viiden tunnin jälkeen käsiin ei enää mahtunut yhtään kassia, eikä kasseihin mitään ylimääräistä. Tosin ennen reissua ostoslistalla olleet objektiivi ja lenkkarit on vieläkin hankkimatta.
Illallinen Dennyn kuppilassa oli herkullinen, mutta jälkiruuat veivät meistä voiton. Suklaabrownie vaniljajäätelöllä ja juustokakku suklaajäätellöllä, valkosuklaahipuilla ja brownien palasilla jäivät molemmat kesken, kun lähdettiin pyörimään naapurissa sijaitsevaa motellia kohti. Tämä haaste pitää ehkä vielä uusia ennen dieettiä Suomessa.
Keskiviikko aloitettiin aamiaisburritoilla, mutta kokeilu taitaa kyllä jäädä erinomaisesta hinta-määrä -suhteesta huolimatta ainutlaatuiseksi. Matka jatkui kohti alueen rantoja: Coronadossa maltettiin vähän makailla ja uiskennella, Mission Bayssä ja La Jollassa katsottiin mutta ei koskettu. Coronadon vesi tuntui lämpimältä ja hiekka kuumalta. Meren pohja oli kuitenkin simpukkaisen leväinen, joten pulikointi ei erityisemmin houkutellut.
San Diegon Sea Village oli idyllinen pysähdyspaikka lounaalle lukuisine pikkuputiikkeineen. Vaihtoehtoja oli useita, mutta kuten usein tuntuu käyvän, lopulta molemmat haluavat saman annoksen. Tällä kertaa tuo oli feta-salaatti, joka maistui ihan hyvin kertakäyttöastioistakin. Eikä tästäkään kylästä tyhjin käsin palattu.
Autoilu valtatie 101 San Diegosta pohjoiseen on ollut mukavaa, ja nähtävää on riittänyt muutaman risteyksen välein. Torrey Pinesin golf-kenttä oli kyllä kauniin näköinen. Huokaus.
Illan Bonus Jack -ateria maistui erinomaiselle Jack in the Boxissa. Siellä tilattiin ruoka kosketusnäytöllä automaatista ja hoidettiin maksu samantien samalla automaatilla. Tällaista ei olla ennen nähty, eikä edes moisesta kuultu. Tuskinpa tulevaisuudessa ainakaan pelkkiin automaatteihin siirrytään, kun valtaosa olis niin pihalla, että aika monta työntekijää sais olla avustamassa.
Vähän sama kuin lentokentillä - porukka puhaltelee likaisissa itsepalvelupisteissä ja pyörittelee tarravirityksiä matkalaukkuihinsa, mutta lopulta laukku pitää kuitenkin kantaa hihnalle ja näyttää passi siinä samalla. Parhaassa tapauksessa täti naputtelee vielä minuutin tuhahdellen ilman katsekontaktia ja käskee sitten kantamaan laukun eriskummallisten laukkujen hihnalle terminaalin toiseen päähän. Tosin nykyisellään riittää tekemistä sen sijaan, että "tuhlaisi" aikaa jonottamalla.
Jossain välissa Tiina ehti taas ostaa pari pussukallista tavaraa, joten harkittiin jo isompaa matkalaukkua kotimatkaa varten. Ongelmana vaan on se, että kiloja ei oikein sais tulla lisää ja kevyetkin Samsonitet on painavia. Eikä ne laukut mitään halpojakaan ole, vaikka miten sais puoleen hintaan...
Huomenna kokeillaan vielä lisää rantaelämää ja käydään ehkä melomassa. Seuraava yö vietettäneen sitten jo Losissa tai sen pohjoispuolella.
Sen verran aamusta liikuttiin, ettei muita turisteja näyttänyt vielä paikalle ehtineen. Pian erinäiset puodinpitäjät hyökkäsivät ystävällisen tehokkaasti yrittäen saada meitä liikkeisiinsä. Muutamassa lopulta käytiin, ja tokihan sitä mukaan tarttui yhtä jos toista. Dollareilla maksettiin kaikki, eikä ollut mitään ongelmia. Tosin ei missään vaiheessa poistuttu turistialueelta, joten tilanne olisi varmasti toinen muualla Tijuanan meksikolaisessa sydämessä. Yhdet maistuvat margaritat nautittiin terassilla aamupäivästä. Isäntä otti yhden seuraksi, mutta oli kuulemma sen makuun liian vähän tequilaa. Meille riitti kyllä.
Paluu Yhdysvaltoihin olikin sitten haastavampi osa rajahyppelyä - jono mutkitteli pitkälle raja-alueen ulkopuolelle, jossa nokkelat tijuanalaiset kauppasivat kylmää juomaa ja lisää matkamuistoja, jos olisi sattunut vaikka unohtumaan. Rajanylitykseen meni kokonaisuudessaan aikaa noin 45 min. Ilmeisesti jonon voisi ohittaa ottamalla muutaman dollarin bussikyydin Tijuanasta Amerikan puolelle? Rajajonossa kohdattiin myös enemmän kerjäläisiä kuin muualla kaupungissa; koko aikana nähtiin ehkä kymmenen - paljon vähemmän kuin olisin kuvitellut.
Mielenkiintoinen episodi tosin nähtiin, kun poliisi keräsi ihmisiä pickupin lavalle aivan keskustassa. Yritin kappiailta kysellä syytä, muttei aivan selvinnyt. Ilmeisesti poliisi siistii turistialueen katukuvaa aamuisin. Kauppiaskaverit säikähtivät, kun kaivoin kameran esiin ja yritin räpsiä poliisin toiminnasta kuvia. En sitten uskaltanut avoimesti kauaa kameran kanssa zoomailla, vaan tyydyin autojen takaa taltioituun otokseen.
Loppupäivä meni Frappuchinon voimalla vuoroin Visaa ja Dinersia vingutellessa eri Outlet-myymälöissä turvallisesti amerikan puolella. Viiden tunnin jälkeen käsiin ei enää mahtunut yhtään kassia, eikä kasseihin mitään ylimääräistä. Tosin ennen reissua ostoslistalla olleet objektiivi ja lenkkarit on vieläkin hankkimatta.
Illallinen Dennyn kuppilassa oli herkullinen, mutta jälkiruuat veivät meistä voiton. Suklaabrownie vaniljajäätelöllä ja juustokakku suklaajäätellöllä, valkosuklaahipuilla ja brownien palasilla jäivät molemmat kesken, kun lähdettiin pyörimään naapurissa sijaitsevaa motellia kohti. Tämä haaste pitää ehkä vielä uusia ennen dieettiä Suomessa.
Keskiviikko aloitettiin aamiaisburritoilla, mutta kokeilu taitaa kyllä jäädä erinomaisesta hinta-määrä -suhteesta huolimatta ainutlaatuiseksi. Matka jatkui kohti alueen rantoja: Coronadossa maltettiin vähän makailla ja uiskennella, Mission Bayssä ja La Jollassa katsottiin mutta ei koskettu. Coronadon vesi tuntui lämpimältä ja hiekka kuumalta. Meren pohja oli kuitenkin simpukkaisen leväinen, joten pulikointi ei erityisemmin houkutellut.
San Diegon Sea Village oli idyllinen pysähdyspaikka lounaalle lukuisine pikkuputiikkeineen. Vaihtoehtoja oli useita, mutta kuten usein tuntuu käyvän, lopulta molemmat haluavat saman annoksen. Tällä kertaa tuo oli feta-salaatti, joka maistui ihan hyvin kertakäyttöastioistakin. Eikä tästäkään kylästä tyhjin käsin palattu.
Autoilu valtatie 101 San Diegosta pohjoiseen on ollut mukavaa, ja nähtävää on riittänyt muutaman risteyksen välein. Torrey Pinesin golf-kenttä oli kyllä kauniin näköinen. Huokaus.
Illan Bonus Jack -ateria maistui erinomaiselle Jack in the Boxissa. Siellä tilattiin ruoka kosketusnäytöllä automaatista ja hoidettiin maksu samantien samalla automaatilla. Tällaista ei olla ennen nähty, eikä edes moisesta kuultu. Tuskinpa tulevaisuudessa ainakaan pelkkiin automaatteihin siirrytään, kun valtaosa olis niin pihalla, että aika monta työntekijää sais olla avustamassa.
Vähän sama kuin lentokentillä - porukka puhaltelee likaisissa itsepalvelupisteissä ja pyörittelee tarravirityksiä matkalaukkuihinsa, mutta lopulta laukku pitää kuitenkin kantaa hihnalle ja näyttää passi siinä samalla. Parhaassa tapauksessa täti naputtelee vielä minuutin tuhahdellen ilman katsekontaktia ja käskee sitten kantamaan laukun eriskummallisten laukkujen hihnalle terminaalin toiseen päähän. Tosin nykyisellään riittää tekemistä sen sijaan, että "tuhlaisi" aikaa jonottamalla.
Jossain välissa Tiina ehti taas ostaa pari pussukallista tavaraa, joten harkittiin jo isompaa matkalaukkua kotimatkaa varten. Ongelmana vaan on se, että kiloja ei oikein sais tulla lisää ja kevyetkin Samsonitet on painavia. Eikä ne laukut mitään halpojakaan ole, vaikka miten sais puoleen hintaan...
Huomenna kokeillaan vielä lisää rantaelämää ja käydään ehkä melomassa. Seuraava yö vietettäneen sitten jo Losissa tai sen pohjoispuolella.
13.7.2009
Prius II (7.7. - 13.7.2009)
No nyt se hetki sitten koitti - Prius II hyytyi ylämakeen keskellä aavikkoa. No ei sentään aivan keskellä, edelliseen kylään on vajaa 10 mailia ja seuraavaan sama matka. Vielä muutama tovi taaksepäin otettiin kuvia uudesta lämpöennätyksestä 44 astetta celciusta.
Viikkoa aikaisemmin Prius I (1.7.-7.7.) vilkutteli huoltovaloja siihen malliin, että vaihdettiin se tuoreempaan. Nyt ei enää tiedetä, onko Prius sittenkään meidän seuraava auto, vaikka sellaista tässä matkalla jo suunniteltiin.
Alamo lupasi lähettää hinurin San Diegosta, joten meillä oli edessä kaksi tuntia paahdetta. Ihan riittävästi aurinkoa kuitenkin kahdelle suomalaiselle, joiden mielestä 24 astettakin on jo tosi lämmintä.
Suunnitelma oli majoittua iltapäivällä San Diegon eteläpuolelle ja käydä Factory Outleteissa shoppailemassa. Nämä suunnitelmat siirtyivät sitten puolella päivällä eteenpäin, mutta eiköhän tässä kaikenlaista tule nähtyä ja koettua joka tapauksessa!
2,5 tunnin kuluttua ensimmäisestä puhelusta soitettiin uudestaan Alamolle, jonka mukaan hinuri olisi paikalla 20-30 min päästä. 3 t 40 min odottelun jälkeen paikalle saapui Galant I (13.7.-), joka on toistaiseksi toiminut ihan kohtuullisesti, jokseenkin Priusten jälkeen Galant tuntuu lähinnä kolholta laivalta.
Nyt hörpitään olutta Chula Vistan motellissa, ja käveltäneen aamupalan jälkeen lounaalle Tijuanaan Meksikon puolelle. Outletit odottavat sitten illemmalla!
Viikkoa aikaisemmin Prius I (1.7.-7.7.) vilkutteli huoltovaloja siihen malliin, että vaihdettiin se tuoreempaan. Nyt ei enää tiedetä, onko Prius sittenkään meidän seuraava auto, vaikka sellaista tässä matkalla jo suunniteltiin.
Alamo lupasi lähettää hinurin San Diegosta, joten meillä oli edessä kaksi tuntia paahdetta. Ihan riittävästi aurinkoa kuitenkin kahdelle suomalaiselle, joiden mielestä 24 astettakin on jo tosi lämmintä.
Suunnitelma oli majoittua iltapäivällä San Diegon eteläpuolelle ja käydä Factory Outleteissa shoppailemassa. Nämä suunnitelmat siirtyivät sitten puolella päivällä eteenpäin, mutta eiköhän tässä kaikenlaista tule nähtyä ja koettua joka tapauksessa!
2,5 tunnin kuluttua ensimmäisestä puhelusta soitettiin uudestaan Alamolle, jonka mukaan hinuri olisi paikalla 20-30 min päästä. 3 t 40 min odottelun jälkeen paikalle saapui Galant I (13.7.-), joka on toistaiseksi toiminut ihan kohtuullisesti, jokseenkin Priusten jälkeen Galant tuntuu lähinnä kolholta laivalta.
Nyt hörpitään olutta Chula Vistan motellissa, ja käveltäneen aamupalan jälkeen lounaalle Tijuanaan Meksikon puolelle. Outletit odottavat sitten illemmalla!
Punaisten vuorten reissaajat
Päätettiin suunnistaa kiertopolkuja San Diegoon, joten otettiin aamulla suunta kohti Snow Bowlia. Lunta ei ollut, mutta hiihtohissillä päästiin katselemaan maisemia 11 500 jalkaan. Pilvet blokkasivat parhaat näkymät, vaikka alhaalla lupailtiin 90 mailin näkyvyyttä.
Flagstaffin maittavan thai-lounaan (Pato oli paikan nimi - suositellaan) jälkeen jatkettiin Sedonan punaisia vuoria kohti. Pikkutie kiemurteli niin leppoisasti Oak Creekin varrella, että oli suorastaan pakko mennä kahlaamaan. Uintireissuhan siitä tuli, mutta erittäin virkistävä!
Maisemat olivat taas huikeita, aivan kuin kunnon westerneissä. Tie eteni vehreältä joelta kuivaan aavikkoon. Kun ei haluttu palata takaisin motarille, huomattiin taas hetken päästä kiemurtelevamme vuoristoteitä ylös ja alas kohti Prescottia. Matkalla eksyttiin myös ensimmäistä kertaa! Auringonlaskun aikoihin vuoristotiet olivat kauneimmillaan, ja kiertotien valinta osoittautui oikeaksi.
Flagstaffin maittavan thai-lounaan (Pato oli paikan nimi - suositellaan) jälkeen jatkettiin Sedonan punaisia vuoria kohti. Pikkutie kiemurteli niin leppoisasti Oak Creekin varrella, että oli suorastaan pakko mennä kahlaamaan. Uintireissuhan siitä tuli, mutta erittäin virkistävä!
Maisemat olivat taas huikeita, aivan kuin kunnon westerneissä. Tie eteni vehreältä joelta kuivaan aavikkoon. Kun ei haluttu palata takaisin motarille, huomattiin taas hetken päästä kiemurtelevamme vuoristoteitä ylös ja alas kohti Prescottia. Matkalla eksyttiin myös ensimmäistä kertaa! Auringonlaskun aikoihin vuoristotiet olivat kauneimmillaan, ja kiertotien valinta osoittautui oikeaksi.
Kanjonin reunalla
Laitettiin herätys puoli seitsemäksi, jotta ehdittäisiin ihastella kanjonia ennen tuskastuttavaa kuumuutta. Ihan tehokkaasti noustiin ja sitten aamukahvia hakiessa todettiin, että kello onkin vasta kuusi. Nokialainen ei tiennyt, että koko Arizona ei käytä kesäaikaa ja oli itsekseen vaihtanut ajan. No oltiin ainakin ajoissa liikkeellä!
Grand Canyon saavutettiin vajaata tuntia myöhemmin, ja ensimmäisenä otettiin sukkulabussi South Kaibab Trailin päähän. Bussissa nähtiin myös ensimmäiset suomalaisturistit, muttei jaksettu olla sosiaalisia. Käveltiin vaellusreittiä 40 min alas Cedar Ridgelle, ja rangerin vinkkien mukaan siitä vielä 10 min seuraavalle harjanteelle. Näkymät olivat käsittämättömät: jyrkkiä korkeuseroja ja kanjoneita toinen toisensa sisällä.
Lämpötila kanjonin reunan alla voi olla kymmenen astetta reunaa korkeampi, joten lähdettiin vajaan kahden tunnin seikkailun jälkeen kiipeämään takaisin ylös. Hieman puuskutellen nousu vaatikin ainoastaan 45 min. Ei vaan osaa mennä hiljaa...
Patikoinnin jälkeen mentiin Canonin tarjoamaan valokuvaustyöpajaan, jossa sai pari tuntia räpsiä kuvia Canonin järkkärillä ja putkella ohjaajan opastaessa. kokeilin pykälää parempaa 50D 18-200 mm putkella, mutta eipä ainakaan tullut tunnetta, että olisi pitänyt hankkia sellainen. Tiina tutustui samalla meidän omaan kameraan hieman paremmin.
Loppupäivä katseltiin kanjonia lukuisilta eri maisemapaikoilta. Auringonlasku Hopi Pointilta oli kuitenkin pilvisyyden vuoksi pienoinen pettymys. Valtava se kanjoni on joka tapauksessa ja hieman joutui Tiina taivuttelemaan, että sai luopumaan vaelluksesta kanjonin pohjalla virtaavaalle Colorado-joelle. Järkevä valinta toki oli, ja seuraavan päivän lehdessä olikin juttu uhkarohkeista matkailijoista, jotka uskovat liikaa omiin voimiinsa ja liian vähän kuumuuden ja jyrkän nousun vaatimiin olosuhteisiin. Joka vuosi sillä matkalla kuolee joku...
Suositellaan!
Grand Canyon saavutettiin vajaata tuntia myöhemmin, ja ensimmäisenä otettiin sukkulabussi South Kaibab Trailin päähän. Bussissa nähtiin myös ensimmäiset suomalaisturistit, muttei jaksettu olla sosiaalisia. Käveltiin vaellusreittiä 40 min alas Cedar Ridgelle, ja rangerin vinkkien mukaan siitä vielä 10 min seuraavalle harjanteelle. Näkymät olivat käsittämättömät: jyrkkiä korkeuseroja ja kanjoneita toinen toisensa sisällä.
Lämpötila kanjonin reunan alla voi olla kymmenen astetta reunaa korkeampi, joten lähdettiin vajaan kahden tunnin seikkailun jälkeen kiipeämään takaisin ylös. Hieman puuskutellen nousu vaatikin ainoastaan 45 min. Ei vaan osaa mennä hiljaa...
Patikoinnin jälkeen mentiin Canonin tarjoamaan valokuvaustyöpajaan, jossa sai pari tuntia räpsiä kuvia Canonin järkkärillä ja putkella ohjaajan opastaessa. kokeilin pykälää parempaa 50D 18-200 mm putkella, mutta eipä ainakaan tullut tunnetta, että olisi pitänyt hankkia sellainen. Tiina tutustui samalla meidän omaan kameraan hieman paremmin.
Loppupäivä katseltiin kanjonia lukuisilta eri maisemapaikoilta. Auringonlasku Hopi Pointilta oli kuitenkin pilvisyyden vuoksi pienoinen pettymys. Valtava se kanjoni on joka tapauksessa ja hieman joutui Tiina taivuttelemaan, että sai luopumaan vaelluksesta kanjonin pohjalla virtaavaalle Colorado-joelle. Järkevä valinta toki oli, ja seuraavan päivän lehdessä olikin juttu uhkarohkeista matkailijoista, jotka uskovat liikaa omiin voimiinsa ja liian vähän kuumuuden ja jyrkän nousun vaatimiin olosuhteisiin. Joka vuosi sillä matkalla kuolee joku...
Suositellaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)