Dos Margaritas, por favor

Tiistaina otettiin heti aamusta suunta kohti hotellihuoneen ikkunasta näkynyttä Tijuanaa. Tiina oli käynyt siellä joskus työmatkan yhteydessä, mutta itse en ollut koskaan Meksikossa käynyt. Mennessä ei edes passia kysytty, vaan Meksiko toivotti kaikki tervetulleiksi ainakin Yhdysvaltojen suunnasta. Parit pyöröovet ja kas, Meksikossa oltiin!

Sen verran aamusta liikuttiin, ettei muita turisteja näyttänyt vielä paikalle ehtineen. Pian erinäiset puodinpitäjät hyökkäsivät ystävällisen tehokkaasti yrittäen saada meitä liikkeisiinsä. Muutamassa lopulta käytiin, ja tokihan sitä mukaan tarttui yhtä jos toista. Dollareilla maksettiin kaikki, eikä ollut mitään ongelmia. Tosin ei missään vaiheessa poistuttu turistialueelta, joten tilanne olisi varmasti toinen muualla Tijuanan meksikolaisessa sydämessä. Yhdet maistuvat margaritat nautittiin terassilla aamupäivästä. Isäntä otti yhden seuraksi, mutta oli kuulemma sen makuun liian vähän tequilaa. Meille riitti kyllä.

Paluu Yhdysvaltoihin olikin sitten haastavampi osa rajahyppelyä - jono mutkitteli pitkälle raja-alueen ulkopuolelle, jossa nokkelat tijuanalaiset kauppasivat kylmää juomaa ja lisää matkamuistoja, jos olisi sattunut vaikka unohtumaan. Rajanylitykseen meni kokonaisuudessaan aikaa noin 45 min. Ilmeisesti jonon voisi ohittaa ottamalla muutaman dollarin bussikyydin Tijuanasta Amerikan puolelle? Rajajonossa kohdattiin myös enemmän kerjäläisiä kuin muualla kaupungissa; koko aikana nähtiin ehkä kymmenen - paljon vähemmän kuin olisin kuvitellut.

Mielenkiintoinen episodi tosin nähtiin, kun poliisi keräsi ihmisiä pickupin lavalle aivan keskustassa. Yritin kappiailta kysellä syytä, muttei aivan selvinnyt. Ilmeisesti poliisi siistii turistialueen katukuvaa aamuisin. Kauppiaskaverit säikähtivät, kun kaivoin kameran esiin ja yritin räpsiä poliisin toiminnasta kuvia. En sitten uskaltanut avoimesti kauaa kameran kanssa zoomailla, vaan tyydyin autojen takaa taltioituun otokseen.

Loppupäivä meni Frappuchinon voimalla vuoroin Visaa ja Dinersia vingutellessa eri Outlet-myymälöissä turvallisesti amerikan puolella. Viiden tunnin jälkeen käsiin ei enää mahtunut yhtään kassia, eikä kasseihin mitään ylimääräistä. Tosin ennen reissua ostoslistalla olleet objektiivi ja lenkkarit on vieläkin hankkimatta.

Illallinen Dennyn kuppilassa oli herkullinen, mutta jälkiruuat veivät meistä voiton. Suklaabrownie vaniljajäätelöllä ja juustokakku suklaajäätellöllä, valkosuklaahipuilla ja brownien palasilla jäivät molemmat kesken, kun lähdettiin pyörimään naapurissa sijaitsevaa motellia kohti. Tämä haaste pitää ehkä vielä uusia ennen dieettiä Suomessa.

Keskiviikko aloitettiin aamiaisburritoilla, mutta kokeilu taitaa kyllä jäädä erinomaisesta hinta-määrä -suhteesta huolimatta ainutlaatuiseksi. Matka jatkui kohti alueen rantoja: Coronadossa maltettiin vähän makailla ja uiskennella, Mission Bayssä ja La Jollassa katsottiin mutta ei koskettu. Coronadon vesi tuntui lämpimältä ja hiekka kuumalta. Meren pohja oli kuitenkin simpukkaisen leväinen, joten pulikointi ei erityisemmin houkutellut.

San Diegon Sea Village oli idyllinen pysähdyspaikka lounaalle lukuisine pikkuputiikkeineen. Vaihtoehtoja oli useita, mutta kuten usein tuntuu käyvän, lopulta molemmat haluavat saman annoksen. Tällä kertaa tuo oli feta-salaatti, joka maistui ihan hyvin kertakäyttöastioistakin. Eikä tästäkään kylästä tyhjin käsin palattu.

Autoilu valtatie 101 San Diegosta pohjoiseen on ollut mukavaa, ja nähtävää on riittänyt muutaman risteyksen välein. Torrey Pinesin golf-kenttä oli kyllä kauniin näköinen. Huokaus.

Illan Bonus Jack -ateria maistui erinomaiselle Jack in the Boxissa. Siellä tilattiin ruoka kosketusnäytöllä automaatista ja hoidettiin maksu samantien samalla automaatilla. Tällaista ei olla ennen nähty, eikä edes moisesta kuultu. Tuskinpa tulevaisuudessa ainakaan pelkkiin automaatteihin siirrytään, kun valtaosa olis niin pihalla, että aika monta työntekijää sais olla avustamassa.

Vähän sama kuin lentokentillä - porukka puhaltelee likaisissa itsepalvelupisteissä ja pyörittelee tarravirityksiä matkalaukkuihinsa, mutta lopulta laukku pitää kuitenkin kantaa hihnalle ja näyttää passi siinä samalla. Parhaassa tapauksessa täti naputtelee vielä minuutin tuhahdellen ilman katsekontaktia ja käskee sitten kantamaan laukun eriskummallisten laukkujen hihnalle terminaalin toiseen päähän. Tosin nykyisellään riittää tekemistä sen sijaan, että "tuhlaisi" aikaa jonottamalla.

Jossain välissa Tiina ehti taas ostaa pari pussukallista tavaraa, joten harkittiin jo isompaa matkalaukkua kotimatkaa varten. Ongelmana vaan on se, että kiloja ei oikein sais tulla lisää ja kevyetkin Samsonitet on painavia. Eikä ne laukut mitään halpojakaan ole, vaikka miten sais puoleen hintaan...

Huomenna kokeillaan vielä lisää rantaelämää ja käydään ehkä melomassa. Seuraava yö vietettäneen sitten jo Losissa tai sen pohjoispuolella.